torstai 29. lokakuuta 2015

Väriallergikon siedätyshoitoa

Jostain syystä värit on kiinnostaneet mua tänä vuonna tavallista enemmän. En usko että takana on mitään sen syvällisempää kuin vaihtelunhalu. Lähellä luontoa tulee huomanneeksi kaikenlaista, aistimukset ja niiden tulkitseminen venyy. Luultavasti myös tää syksyn vaihe jossa kaikki on ruman ruskeaa, virittelee vastahakoista mielikuvitusta. Eikä värin muuten edes tarvitse tarkoittaa huomioliivin oranssia tai paloauton punaista, limenvihreää tai sitruunankeltaista. Murrettuja sävyjä löytyy loputtomiin. Jopa munkaltainen värinpelkääjä voi sekoitella randomisti erilaisia yhdistelmiä, tukena ja turvana on kuitenkin aina musta ja valkoinen joita lisätä cocktaileihin mikäli alkaa ihan liikaa ahdistaa!


Olisin varmaan muutenkin leikitellyt uusilla väri-ideoilla huvikseni, mutta lisämotivaattorina toimii nyt seuraava häppeninki. Kootaan Net-Artin kanssa yhteisnäyttely Jorvin sairaalaan marraskuussa. Eli ihan just!

Sairaalaan päästään tai joudutaan useimmiten yllättävissä, elämää muuttavissa olosuhteissa. Eka ajatus tilaa katsastaessa oli että siellä taiteen täytyy siis olla piristävää, rakentavaa, toivoa herättävää! Valoisaa! Joillekin sairaala- tai lääkäriasemaympäristö voi olla masentava realiteetti. Mietin tänään uudestaan sitä ja totesin, että eihän sen paikan itsessään tarvitse tarkoittaa mitään lähtökohtaisesti pahaa. Lääkäristä kuitenkin tullaan yleensä ulos vastausten ja ratkaisuiden kanssa. Sieltä palataan selkeämpinä kuin sinne mennessä, oli uutiset mitä hyvänsä. Selkeys on aina hyvä asia.

Kerran näin yksityisellä lääkäriasemalla naisen joka astui ulos vastaanottohuoneesta ja käveli pari metriä katsellen papereitaan. Nainen pysähtyi, purskahti yhtäkkiä itkuun, just sillä tavalla että oli selkeesti pidätellyt tunteitaan tapaamisen ajan ja ne paperit konkretisoi jonkin suuren asian. Pysähdyksen jälkeen nainen käveli pitkän käytävän loppuun yksin nyyhkyttäen. Iso osa musta olis halunnut mennä naisen luo ja halata, kysyä mitä voin tehdä? Mitä on tapahtunut? Sanoa, että kaikki on ihan hyvin. Voin saattaa sut. Mutta se olis varmaan ollu aika tungettelevaa. En siis tehny mitään. Jäin odottamaan oman lääkärini kutsua. Ja silti se muistikuva häiritsee mua edelleen tosi paljon. Miten yksin se ihminen oli? Jos mietin tollasia tilanteita, ei seinällä riippuvalla taiteella oo niitä näkeville mitään merkitystä.

Mutta koska mä ite edustan varmaan sitä vähemmistöä jonka mielestä tummat sävyt ei ole synkkiä - tai siis jonka mielestä yleisesti mielletty synkkyys ei ole yhtään synkkää vaan sen sijaan kaunista ja kiinnostavaa - en halua ottaa riskiä.

Osa ihmisistä hakee kuvataiteesta samaistumisen kohteita, osa näkökulmien vaihdoksia. Enemmistö mieltää tummanpuhuvat työt joiden nimi on esimerkiksi The Weight of the Water lannistaviksi, koska se on se helppo, ilmiselvä tulkinta. Mut oon myös huomannut että värikkäämpi ja/tai valoisampi taide myy ylipäänsä helpommin. Useimmat meistä on haaveilijoita. Useimmille meistä valo ja väri tarkottaa tulevaisuutta.








Voihan sotku! Mun tapa tehdä abstraktia taidetta on kyllä just tätä; sekotan monta purkkia eri sävyjä ja alan kokeilla juttuja. Annan asioiden ilmentyä ja tapahtua ja vasta jossain vaiheessa puutun niihin ratkaisevasti. Tosi outoa. Joka tapauksessa mä en koskaan etukäteen tiedä mihin päädytään. Mä inhoan sitä! Ja se on ihan parasta koko hommassa!


Nyt täytyy jatkaa töitä, roikkua luonnonvalossa niin kauan kuin mahdollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti