tiistai 9. syyskuuta 2014

Vähemmän glamouria arjessa - taiteilijan työvälineistä & inspiksestä

Tein joskus tuossa kesällä minikuvasarjan Facebookissa - valmistauduin aiemmassa postauksessa mainittuun Raaseporin näyttelyyn ja kuvasin samalla arkista, tylsähköä ja huvittavaakin, mutta kovin olennaista puolta taiteilijan työssä.

Työskentelyvälineet ja -materiaalit on yhtäältä täysin toissijaisia koko maalaustaiteen ja valmiiden teosten kannalta, toisaalta ne on välttämätön ja jatkuvasti läsnäoleva osa jokaista päivää. Valokuvaajaystävä mainitsi osuvasti siitä, kuinka valokuvaa kommentoidaan tekijälle usein välineistökantilta, "Sulla on varmasti hyvä kamera", siinä missä tuskin kukaan kehuu valmista maalausta sanoilla "Onpa sulla mahtavat siveltimet ja notkeat värit". Toki valokuva ja maalaus on kaks erilaista tapaa tarkastella tai tutkia maailmaa, ja niiden tarkoitusperät on toisenlaiset, varsinkin jos verrataan vaikkapa kaupallista valokuvaa ja täysin abstraktia maalausta, mutta näkemyksestä niissä molemmissa on kyse välineistä riippumatta. Valokuvaus taiteena ei kiinnosta mua henkilökohtasesti yhtään, joten oon vähän jäävi sanomaan tästä oikein mitään syvällisempää. (Mulla on kylläkin työn alla eräs kutkuttava projekti joka yhdistää nämä kaksi - kerron siitä piakkoin.)

Noh, eipä ne mun siveltimet tosiaan mitkään mahtavat ole! Notkeat väritkin monesti kuivuu purkkien pohjille. Työtiloilla ei niilläkään paljoa voi kehuskella.

Meillä ensinnäkin näyttää melkein aina tältä.


Liian läheltä katsottuna tältä.


Kotona työskentely - pienessä kodissa - on aika kamalaa.
Kirjotan vähän väliä viestin puolisolle, että anteeksi kun tuhosin taas koko olohuoneen ja jätin kaikki levälleen kun tuli kiire! tms.


Omasta mielestään ratkaisukeskeisistä apulaisista ei tosin ole pulaa.



Sitten ne mun mahtavat pro-tason työvälineet.
Halpispesusienen keksin vasta tänä vuonna: ihan loistava levityskeino vedellä jatketulle akryylille etenkin isoja pohjia aloittaessa.


Mun paletit on kierrätettyä kotitalousmuovia.


Ja mitä tekisimmekään ilman Ikeaa? Onkohan joku muu maalari keksinyt saman, vanhat leikkuulaudat? Kätevä toi kädensija.


Maalaaminen on mulle pääsääntöisesti sotkemista ja sotkun siivoamista, ja Prisman suihkepullo on yks tärkeimmistä tavaroista. Kerran lainasin omasta keittiöstäni tätä alunperin yrteille tarkotettua sumutinta ja tuhrin sen maaliin, joten se jäi sille tielleen.



Pensselit tarjoaa yleensä Biltema tai Bauhaus...


Ja koska tilat on rajalliset, joudun nöyryyttämään rakasta pianoanikin. :(
Tässä näkyykin ne kaksi maalausta joista on valmiit kuvat edellisessä jutussa.


Ilman muuta mun on tehtävä retkiä myös ihan oikeisiin taidetarvikeliikkeisiin. Vaikka tykkään lotrata vedellä ja vaikkapa kahvilla, ja oonpa maalannut parhaan työni vanhan, puretun lipaston takaseinään ja myynyt sen, tarvitsen tietysti myös joskus kunnon värejä ja muiden valmistamia pinkopohjia. Ullan FARBE Kaapelitehtaalla on yks näistä jälleenmyyjistä.


Tykkään käydä siellä erityisesti siks, että Ulla on hauska, välitön ja ihana - plus pääsen samalla vakoilemaan lahjakkaan kollegan työhuonetta ja keskeneräisiä akryylimaalauksia! Ja onhan Kaapeli sellanen oma pieni taiteilijamaailmansa. Oon itekin nuorena osallistunu siellä taidekursseille.

...

Taiteilijan työskentely alkaa ja sitä ylläpidetään kuitenkin ihan muualta kuin suunnilleen käyttökelpoisista välineistä. Tärkeimmät tarvikkeet käsien jälkeen on itse asiassa silmät ja ajattelu. Mulla henkilökohtasesti prosessointi ei lakkaa hetkeksikään. Paitsi valveilla, myös unessa ja puoliunessa pää tuottaa jatkuvasti ideoita sellasella vauhdilla tai intensiteetillä etten todellakaan ehdi saada konkreettisia maalauksia aikaan samassa tahdissa. En ainakaan nykyolosuhteissa (muut duunit, kunnollisen työtilan puute). Sinänsä onkin hyvä kelailla erilaisia pälkähdyksiä ajan kanssa ja sitten päättää, alkaako niitä toteuttaa käytännössä.

Mutta koska näitä ideoita syntyy taukoamatta, ihan rasittavuuteen saakka (mun silmissä on aina 'kehykset' päällä missä ikinä oonkin), on pakko käyttää erilaisia keinoja ettei mitkään ajatukset pääse karkaamaan ja unohtumaan. Ne on talletettava, muodossa tai toisessa, mutta siten, että niihin voi palata.

Sitä varten on onneks kalenterin välilehdet, puhelimen muistio ja nahkakantinen muistikirja.


Inspiroitua voi myös metron paskaisesta lattiasta. "Hmm, näyttää monotypialta!"


Yleensä mulle riittää että kirjotan nopeasti muutamalla sanalla ylös jotain mitä näen - bussimatkalla asfaltissa on tosi makea väriyhdistelmä (näppäilen sen äkkiä kännykkään: "alla harmaata, sitten beessi, päällimmäinen kerros halkeilee", koska en ehdi ottaa kuvaa).

Hyvin, hyvin usein mä näen telkkarissa yhtäkkiä jotain joka on pakko ottaa talteen. Puhelin on täynnä tällasia kuvia, jotka ei ulkopuolisille varmaan sanois yhtään mitään. Katson paljon rikosdokumentteja, joista nämäkin kuvat on. Tää ensimmäinen on jostain oikeudenkäynnistä jossa esiteltiin muistaakseni rikospaikkakuvia. Minä näin tossa idean maalaukselle. :P


Naisen ilme ei oo imartelevin mutta toi taulu tuolla takana piti painaa mieleen!


Puita. 


Ja sitten on näitäkin, joita oon näppässyt joskus eikä ne sano enää mulle itellenikään yhtään mitään, koska en muista mitä oon mukamas nähnyt. Sekin on aika huvittavaa.


Toisinaan mä söherrän Paintillä tai PhotoShopilla joitain asetteluja ja kokeilen värejä, jos en oo jostakin ideastani ihan varma. Koneella työskentely on muutenkin iso osa maalaamista: kerään valtavaa kuvapankkia jota pläräilemällä pääsen yleensä alkuun, ellei muuta materiaalia ole. Mulla on kuvia muiden maalauksista joista oon syystä tai toisesta pitänyt ja yritän tutkailla miksi; kuvia väreistä, kasvoista, puista, eläimistä, talojen halkeilevista seinistä, melkein mistä vaan. Tasesti käyn niitäkin läpi ja poistan sellasia, joissa en näe enää mitään tai jotka oon jo käyttänyt.


Sitten on tietenkin aikakauslehdet sekä taidekirjat ja -lehdet.


Niitä selatessa mä oon kyllä yleensä jo todella epätoivoinen. Monesti noita muita talteen laitettuja ideoita on jo niin paljon ennestään, että keksin jotain. Silti kerään jatkuvasti lisää taidekirjallisuutta. Oon kyllä vähän huono sivistämään itseäni niiden kautta - mä katselen vaan kuvia ja analysoin niitä. Leikkelen sanomalehdistä satunnaisia kuvia ja niitä tursuilee kalenterin välistä ja kertyy taidetarvikelaatikkoihin. Niidenkin kerääminen on niin arkista hommaa, että unohtaisin kaiken näkemäni ellen hamstrais niitä johonkin kosketeltavaan muotoon.

Mä pyrin tekemään taidetta, josta itse pitäisin, jota voisin ostaa. Mulla ei ole mitään sanottavaa oman taiteen kautta, ei mitään tiedostettuja viestejä tai sanomaa, en sovella mitään sääntöjä enkä tunne edes värioppia tai kultasta leikkausta kovin hyvin. Mä vaan teen. Mun aivot kertoo mulle mitä mun pitää tehdä ja sit mä teen sen. Tuli viime viikolla puhetta taiteilijaystävän kanssa siitä, kuinka se oli tehnyt paheksutun 'kardinaalivirheen' kaatamalla märän öljyvärin päälle akryyliä jotta sais aikaan makean halkeilemisen. Kyseinen ystävä on kuitenkin siinä samanlainen kuin minä, että lopputulos on sille oikeaoppisuutta tärkeämpää. Halkeilu näytti pirun hyvältä. Mulla ei oo mitään sääntöjä. On toki asioita, joita ei kannata tehdä, koska se on epäkäytännöllistä tai pilaa jonkun pinnan vaikkapa. Muilla tavoin mä sitten todennäköisesti häpäisenkin kaikkia klassisen maalaustaiteen tai grafiikantekemisen lakeja - mutta varmasti hyvin suurelta osin ihan viattomasti siksi, etten mä edes tunne niitä.

Mut kaiken tän vuoksi mun toinen nimeni varmaankin on Sekatekniikka. Kaiken pitää olla sallittua, ja eräänlaista leikkiähän tää on. Sallittua mutta hallittua leikkiä. Mä en koskaan itekään tiedä, mihin päädyn. Olis taatusti kätevämpää työskennellä jos olis tiedossa joku kaava tai sääntö jonka kautta sais tietynlaisen taiteellisen vaikutelman aikaan nopeammin, jos sellasta haluais, mutta en mä tiedä, musta on paljon mielenkiintosempaa sotkea, kokeilla, mokailla ja sitten manipuloida sitä kaaosta, oppia ennemmin kantapään kautta että "ooooho, ou nou, olispa tässä Ctrl+Z" kuin kuulla joltain toiselta "älä koskaan tee näin". On siistimpää uskaltaa, koska mahdolliset virheetkin voi aina korjata, päälle voi aina maalata, ja samaan aikaan siinä hötäkässä voi vahingossa syntyä jotain mitä ei osannu ollenkaan kuvitella.

Näissäkin mä esimerkiks törkeästi piirsin hiilellä kankaalle, sitten levitin sitä märällä siveltimellä ympäriinsä ja leimasinkin päälle. Enkä käyttäny edes fiksatiivia koska mun mielestä se ei toimi ollenkaan.


Nuorempana oli suuri häpeä ja nolo tunnustus kertoa, ettei oo päässyt taidekouluun eikä oo valmistunut mistään. Viimeksi Taiteiden yössä eräs taulunkatsoja kysyi, mistä oppilaitoksesta mä olen valmistunut, ja nykyisin voin nolostelematta todeta: "En mistään, oon itseoppinut, tai ei-oppinut". Nuoret, alottelevat taiteilijat tai harrastajamaalarit stressaa samaa asiaa, kun vaikkapa täyttävät hakemuksia yhdistyksiin tai haluavat osallistua näyttelyihin. Niillekin mä sanon rohkasevasti, ettei sillä oo mitään merkitystä, alotat jostain ja voit päästä ihan minne vaan valmistumatta mistään virallisesti. Taiteiden yön taulunkatsoja uskalsi sitten kertoa, että itsekin maalaa, vaikka ei tiedä siitä vielä kauheasti mitään, mutta se on niin mukavaa.

Että en mä tiedä miksi mä maalaan, millä mä maalaan tai mitä siitä tulee. Mun on vaan vaikea keksiä mitään mukavampaa ja tyydyttävämpää kuin luovat kokeilut. Ja samaan aikaan maalaaminen on mulle pakollista; ei mulla ole vaihtoehtoa. Taiteilijaksi ei valmistuta, sellaseksi synnytään ja päädytään.


Inspiroivaa alkuviikkoa kaikille ja sotkemisiin,

2 kommenttia:

  1. Kaaoksen manipulointi kuulostaa hienolle.

    VastaaPoista
  2. Ihana nähdä luomisen vaiheita. Koskakohan sais ite kuvatuksi keskeneräisyyksiä, olen aivan liian nopeatempoinen siihen. :)

    VastaaPoista