sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Ilahduttavat avajaiset - palataan vielä kerran puutarhaan

Karaijan taannoiset avajaiset oli tosi ihanat! Viikkohan siitäkin jo on - en tiedä missä mun aika ja aivot on olleet siitä asti, kun en ole ehtinyt päivittää. Vappu tais sotkea ajantajua, tehokkuutta ja kaikkea muutakin tossa välissä.


Ihanat, ilahduttavat avajaiset on aina kunniamaininnan arvoinen asia. Mä myönnän tässä ja nyt, etten ihan hirveästi pidä näyttelyiden avajaisista. Ainakaan omistani. Työskentely ja koko niinsanottu taiteilijaelämä on mulle hyvin yksityistä hommaa, ja sillä tolalla sen mieluusti ehkä pitäisinkin. En tykkää olla esillä, en pidä minkäänlaisesta huomiosta. En tee taidetta maineen tai rahan vuoksi, kaikenlainen itseni markkinointi maalaustaiteen kanssa hiukan kammoksuttaa. Ihmispaljous, sosiaalisuus ja kysymystulvat ei myöskään kuulu mun lemppareihin - paitsi että oon sosiaalisesti varsin estynyt ja arka, mä en myöskään oikein osaa puhua taiteestani, koska en yritä ilmaista sitä kautta mitään tiettyä sanomaa. Jos mulla on sanoma, mä sanon sen. Taide ei edusta mulle väylää tulla tiedostetuksi tai huomatuksi, se on jotain primitiivisempää, se vaan on. Niin kiinteä osa mua, että tuntuu miltei vaivaannuttavalta kertoa siitä julkisesti, vähän kuin kuvailisi jotakin näppyjään tai karvojaan tai muita fyysisiä vaivojaan avoimesti jollekin - ja ainahan on riski, ettei ketään kiinnosta mitkään taiteelliset näpyt. Tai vielä pahempaa: kellään ei oo hajuakaan, mistä sä puhut. TAI: joku tietää täsmälleen, mistä on kyse, ja sitten se on jotenkin multa pois, se mun oma omituinen maailmani. Luovuudesta ja taiteesta on aika haastavaa kertoa. Ehkä kirjotan tästä aiheesta myöhemmin enemmän. Mutta joo. Vaikka mun on helppo keskustella melkein kenen hyvänsä kanssa, toivoisin silti melkein niin, että mulla olis joku mahtava PR-assistentti joka hoitais nämä pakolliset sosiaaliset häppeningit mun puolesta. (Ja silti, toisaalta, senkaltainen ylpeä etäisyys vaikuttais niin ylimieliseltä, että on kuitenkin parempi vaihtoehto olla itse paikalla, vaikkapa vähän epämukavasti.)

Kaikista elämäni avajaisista joissa oon itse ollut taiteilijana mukana, on päällimmäisinä muistoina lisäksi se tosiasia, ettei mun läheiset eikä ystävät yleensä koskaan ilmaannu paikalle syystä tai toisesta, tai käy katsomassa koko näyttelyä koskaan. Kehitin sille jo ajat sitten oman terminsä, ja sen nimi on post-exhibition blues eli näyttelynjälkeinen alakulo. Yleensä olotila minkä hyvänsä näyttelyn jälkeen lähentelee aina suurimmaksi osaksi pettymystä.  Itsensä tulee puolivahingossa laitettua aika pirun likoon näyttelyä kootessa ja avajaisia suunnitellessa ja niistä tiedottaessa. Vaikka avajaiset on vain yks osa koko prosessia ja projektia, niiltä tulee väkisinkin odottamaan enemmän kuin luulisikaan alunperin. Sitä vaan toivoisi, että ne, jotka tietää kuinka suuri osa mun persoonaa, olemusta, olemassaoloa ja elämää on se, mitä mä teen, vaivautuisivat paikalle. Mä en tahdo olla erityisesti esillä, mutta ei sekään, että seisoskelen yksinäni katsomassa muiden töitä kuoharilasi kädessäni ja kelloani vilkuillen, todeten, että taaskaan kukaan ei tule mun vuoksi, ei oo hirveen mukavaa. Kyse on eleestä. En mä oleta tai odota että ketään kiinnostaa jokainen pienimuotoinen kissanristiäinen tässä täyteen tupatussa maailmassa, saati että joku ostais mun maalauksia, mutta mut vois silti yllättää positiivisesti hyvin helposti pamahtamalla paikalle, sitä uhmaten, että jopa mä itse jäisin aika mieluusti pois koko tilaisuudesta kaiken yllämainitun vuoksi. Pahinta on varmaan se, että joku sanoo tulevansa, eikä tule. Että kaikki kutsutut sanoo tulevansa, eivätkä tule. Muuten kai odotukset ja pettymykset oliskin täysin mun omalla kontolla. Mä välttäisin post-exhibitionin aika tehokkaasti, jos kaikki vaan suorilta käsin sanois, että no eipä nyt ehkä kuitenkaan niin paljoa kiinnosta, että järjestelisin ajankäyttöäni uusiksi sinä päivänä. Tai oikeestaan koko sinä kuukautena kun tuo teidän juttu on. Sen ei pitäis olla niin! Se ei sais olla niin.

Siksi Karaija jättikin ihan mielettömän hyvän fiiliksen. Tupa oli yhtäkkiä täynnä. Alussa en ehtinyt muuta kuin liimailla punaisia tarroja seinään ja vastailla nolona kohteliaisuuksiin koskien mun töitä. Yritin paeta keittiön puolelle tiskaamaan, mutta lopulta jouduin kuitenkin vähän sulamaan kehujen edessä, kantamaan ruusuja ja lahjoja kotiin vietävään kasaan ja poseeraamaan valokuvissa. Ja toteamaan: jos näin paljon ihania ihmisiä valuu paikalle ja ostaa ja tilaa tauluja jo pelkän blogin perusteella (jep!), tässä on pakosti tullut tehtyä jotakin oikein. Kukaan mun tutuista ei tullut, mutta ventovieraat ja kollegoiden tutut muistivat mua, ja se riitti oikein hyvin.

Tässä muutama kuva Karaijaan liittyen. En ehtiny itse ottaa yhtään kuvia ihmispaljoudesta.


Mä pidän tätä Sirpa Rahdun maalausta näyttelyn nimikkotyönä, ripustusvaiheessa tässä luonnollisesti.


Nämä vadit teki Ritva Salmi; kuva on tosin otettu Kirkkonummen käytävägallerian vitriinistä. 


Hellyttävät, keraamiset pikkusammakot on Pepita Stigzeliuksen kättenjälkeä. Mä en kestä kun sammakkoeläimet ja matelijat on niin söpöjä, livenä ja näin!


Tän kuvan oikat kuuluu Maarit Lassilalle. Ritva Salmen puupiirros ja lisää Pepitan keramiikkaa. Mä olen muuten ihan hulluna noihin rapattuihin seiniin.


Tässä joku hullun näköinen taiteilija.....


Näyttelyn ulkopuolelta valikoimista myytiin myös tämä vanha rakas uiskentelijani avajaispäivänä.


Mä rohkaistuin kävijämäärästä ja myydyistä töistä niin kovasti, että sieluni silmin näin jo koko näyttelytilan varattuna omille maalauksilleni. Lisäksi Maaritin sanat ja usko muhun sai mussa aikaan jotain ihan uutta ja harvinaista, nimittäin uskoa itseeni. Oon ehkä maailman kunnianhimottomin ihminen.


"Maisassa on niin paljon tuon jännittävän kauniin ulkokuoren sisällä. Maisa lukee ja kirjoittaa, tekee kuvia koneella ja käsin. Puutarhajuhliin tehdyt maalaukset löysivät runsaasti ihailijoita heti avajaisissa, ihan pieneksi ruuhkaksi asti. 'Niissä on jotain Schjerfbeckiä', kuulin monesta suusta. Tyyli on taiteilijalla silti ihan oma. Maisalla on oma blogi (madebymaisemia.blogspot.com) ja hän on myös mukana HUONE ett RUM -putiikissa Kirkkonummella. Tästä tytöstä kuulemme vielä!"



Sovin nyt siis sitten yksityisnäyttelyn Galleria Karaijaan marraskuulle 2014, se oli seuraava vapaa aika - saa nähdä ehtiikö suhtautuminen avajaisiin muuttua siihen mennessä, tai tapaanko uusia ystäviä, jotka myös tulee avajaisiin, hih... Täytän marraskuussa 2014 32 vuotta ja voihan olla että oon oppinut rentoutumaan hiukan. Tai löytämään sitä jotain mystistä kunnianhimoa. Se on kyllä sananakin jo aika kammottava, kun sen lukee uudelleen. En mä sellasta kaipaa. Kaipaan varmaan vaan hitusen rohkeutta, uskoa kykyihini ja luottoa siihen, että tällasen tekeminen kannattaa, vaikka oon hyvin kaukana jostain sellasesta kuin urakeskeisyys. Olishan se tietenkin aivan huippua elää sillä, mitä eniten haluaa tehdä. Tai ei sitä multa oo koskaan kysytty, haluanko. Mulla ei oo vaihtoehtoja.

Kiitos siis vielä kerran kaikille ihanille kävijöille, lahjakkaille taiteilijakollegoille ja tietysti Galleria Karaijalle - ja luontoäidillekin, saatiin nimittäin nauttia komeasta auringonpaisteesta - päivä oli hieno ja elän sillä vielä pitkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti